Tästä tulee nyt aika inhottava ja inisevä teksi, tiedän sen jo etukäteen tässä mutta annan mennä kun kerta mentävä on. Sattui sitten niin mukavasti että eilen tappelin jälleen ystäväni kanssa ja sain paskan nimen asioista joita en edes kokonaan tiedä tekeväni. No hyvä. Eipä allekirjoittaneella ole ollutkaan ystävyyssuhdetta jossa jonkinlaista vääntöä ei ole ollut. Oletan silti aina asian olevan seuraavalla kerralla erilainen. HA! Ja ihmiset väittävät vielä pessimistiseksi. Hullun uskoa se on, ei muuta.

Aiheena oli etten ole tarpeeksi tunteikas, osoita tukea ja myötätuntoa. Ihminen joka itkee joka viikko omaa pahaa oloaan ja kuuntelee kaverin kuin kaverin murheet ja yrittää parhaansa mukaan auttaa ei ole tarpeeksi tunteikas? Selvä juttu. Ei sitten olla. Ja mitä siihen valintojen tukemiseen tulee niin on pakko kyllä myöntää että parantamisen varaa on. Ainahan sitä. Mutta jos asia jonka aiot tehdä on mielestäni älytön niin miksi helvetissä sitä täytyisi lähteä tukemaan vain jotta toisella ihmisellä on hyvä mieli? Onko omat mielipiteetkin nykyään kielletty? Eikä tässä mitään. Kai olisin osannut asiaa odottaa jos se olisi tullut esille samalla kun asiaa puitiin, eikä kaksi päivää myöhemmin sosiaaliseen mediaan ilmoitettuna.

Siihen sitten omat tunnontuskat päälle ja flashbackit vanhoista ystävyyssuhteista niin pakko sanoa tirauttaneeni aimo annoksen kyyneliä. Hakkasin myös itseäni naamaan vessan peilin edessä kaivaten mustelmaa tai jotain fyysistä merkkiä siitä kivusta jota rinnassa pyörittelin. Typerä teko joo mutta ajoittain sitä haluaisi että kaikki tää paska mitä kannan sisälläni näkyis myös ulospäin. Ehkä ihmiset sitten ymmärtäis tilanteen vähän paremmin ja pidättelis nerokkaita kommenttejaan joita ei olla koskaan kysytty.

Se, että sinä neuvoja olet keski-ikäinen ja elämääsi kyllästynyt tai kuntokärpäsen pureman saanut yksilö, ei tee susta mitenkään kelvollista neuvomaan miten elää elämääni. Keskity sä siihen ettet ole breakdowning kourissa paskassa duunissas ja anna mun olla.

Niin tässä kävi, aivan kuten pelkäsinkin. Sairastelu muuttui entistä pahemmaksi kun voimia verottava flunssa löysi tiensä keuhkoputkeen ja tulehdutti sen. Ääntä ei tule, lääkettä pitää nauttia nelisen kertaa päivässä, lääkäri maksaa liikaa, lääkkeet maksaa liikaa.. Tätä turhautumisen ja raivon määrää ei voi sanoin kuvailla. Ehei, tämä on ihan omaa luokkaansa. Luokkaa - seisoo jyrkänteen reunalla ja huutaa äänensä käheäksi vastatuuleen. Ah, kunpa voisinkin.

Mutta koska tilanteeni ei ollut vielä läheskään niin paha, vaikka sairaana pitikin kävellä koko matka terveysasemalle koska bussikortissa ei tietenkään ole rahaa, niin luontoäiti heitti vielä hilseilevän lumipyryn niskaan. Sitähän tässä kaivattiinkin, näin huhtikuussa! Lisää sitä hemmetin lunta!

Varokeinoja kuitenkin on käytössä. Nimittäin luovuin suoraan aikeistani lähteä VR:n kelkassa kohti Kauniaisten pyhää metropolia vain kahden kurssin vuoksi. En aio ottaa tähän lisää vitutusta, junan myöhästelyä, nökötystä asemalla ja sitten toisen junan myöhästelyä ja..ja! Ei helvetti, siihen en ala.

Nyt suunnitelma on: koko viikko sängyssä ja teetä nassuun. Toivoisin silti hartaasti etten olisi lauantaina juhlakunnossa. Viimeinen asia joka nyt innostaa on se kännääminen. Mutta koskas minulta olisi asiasta kysytty.

Kipu ei ole yhtä halukas ottamaan osaa jokapäiväiseen elämääni, enää tänään mutta ei se silti tehnyt lähdes kahden tunnin junaseikkailusta yhtään sen hauskempaa. Miksi paikkaliputon henkilö istuu 7 kertaa kymmenestä juuri allekirjoittaneen paikalla? Onko se joku sääntö, että ihmiset jotka ovat viikon rämpineet flunssan kourissa ja juosseet junaan, joutuvat vielä epämukavaan sosiaaliseen tilanteeseen?? Kun vihdoin olen saanut suuni auki, mitä tapahtuu -paikkavoro siirtyykin vain käytäväpaikalle.

Sama juttu käy muuten myös busseissa, jos olette huomanneet. Menopeli on lähes tyhjä tai ainakin tyhjähkö ja jokaisella penkkirivillä istuu vain yksi immeinen ikkunapaikkaa lämmittämässä, ainakin siihen asti kunnes joku parkkeeraa itsensä suoraan siihen viereen. Kun se ei olisi tarpeeksi vaivaannuttavaa, niin elämä järjestää tilanteen jossa olet ainoa bussissa jonka viereen ei istuta! Ennemmin seistään kuin sillit suolassa siellä keskiväylällä mutta viereen ei istuta.

Tämän päivän kruunasi se, ettei ruokaa enää ollut tarjolla kun tulin kotiin, rakas lemmikkini väänsi jykevät keittiön lattialle ja äitini oli hankkinut omasta mielestään mainion uuden sisustustavaran jonka pelkkä katsominen saa aikaan migreenikohtauksen.

Sanoisin ettei tää voi pahemmaks enää mennä, mutta en usko tämän olleen vielä tässä.

Se tunne kun vitutus ei enää ole tunnetason ongelma vaan on siirtynyt pääsi sisältä näkymään naamallasi ja kuulumaan puheissasi.

Lähemmäksi kaksi viikkoa poissa kotoa ja toisen viikoista niin kipeänä, että henki tuskin kulkee ja ainoa sympatia minkä muilta ihmisiltä saat, koostuu sanoista voi ku harmi. Ehkä inisen tyhjästä mutta pieni selkääntaputtelu olisi ihan mukavaa aina välillä.

Nyt kahdennensadan teekupposen jälkeen saan vihdoin lisäinfoa kotoa, jossa ei muusta inistä kuin siellä tapahtuvista ongelmista ja siihen väliin tikistetään toivomus/kehote -kutsu sitä miksi ikinä haluat- siitä, että toivovat etten tuhlaa rahaa turhaan. Kerrataas nyt tähän väliin vähän: 1 viikko kipeänä + 2 viikon ruuat hankittu ja lisäksi wc paperia ettei käteen tarvitse pyyhkiä.

...Eikö pistäkin se sana 'tuhlaus' sieltä aika ikävästi silmään? Onneksi olen liian voimaton hakkaamaan päätäni seinään ja vaikertamaan tukahdutetun raivon vallassa.

Nyt kelpais kuppi teetä.