Tästä tulee nyt aika inhottava ja inisevä teksi, tiedän sen jo etukäteen tässä mutta annan mennä kun kerta mentävä on. Sattui sitten niin mukavasti että eilen tappelin jälleen ystäväni kanssa ja sain paskan nimen asioista joita en edes kokonaan tiedä tekeväni. No hyvä. Eipä allekirjoittaneella ole ollutkaan ystävyyssuhdetta jossa jonkinlaista vääntöä ei ole ollut. Oletan silti aina asian olevan seuraavalla kerralla erilainen. HA! Ja ihmiset väittävät vielä pessimistiseksi. Hullun uskoa se on, ei muuta.

Aiheena oli etten ole tarpeeksi tunteikas, osoita tukea ja myötätuntoa. Ihminen joka itkee joka viikko omaa pahaa oloaan ja kuuntelee kaverin kuin kaverin murheet ja yrittää parhaansa mukaan auttaa ei ole tarpeeksi tunteikas? Selvä juttu. Ei sitten olla. Ja mitä siihen valintojen tukemiseen tulee niin on pakko kyllä myöntää että parantamisen varaa on. Ainahan sitä. Mutta jos asia jonka aiot tehdä on mielestäni älytön niin miksi helvetissä sitä täytyisi lähteä tukemaan vain jotta toisella ihmisellä on hyvä mieli? Onko omat mielipiteetkin nykyään kielletty? Eikä tässä mitään. Kai olisin osannut asiaa odottaa jos se olisi tullut esille samalla kun asiaa puitiin, eikä kaksi päivää myöhemmin sosiaaliseen mediaan ilmoitettuna.

Siihen sitten omat tunnontuskat päälle ja flashbackit vanhoista ystävyyssuhteista niin pakko sanoa tirauttaneeni aimo annoksen kyyneliä. Hakkasin myös itseäni naamaan vessan peilin edessä kaivaten mustelmaa tai jotain fyysistä merkkiä siitä kivusta jota rinnassa pyörittelin. Typerä teko joo mutta ajoittain sitä haluaisi että kaikki tää paska mitä kannan sisälläni näkyis myös ulospäin. Ehkä ihmiset sitten ymmärtäis tilanteen vähän paremmin ja pidättelis nerokkaita kommenttejaan joita ei olla koskaan kysytty.

Se, että sinä neuvoja olet keski-ikäinen ja elämääsi kyllästynyt tai kuntokärpäsen pureman saanut yksilö, ei tee susta mitenkään kelvollista neuvomaan miten elää elämääni. Keskity sä siihen ettet ole breakdowning kourissa paskassa duunissas ja anna mun olla.